Viikonlopuksi kaupunkiin

Olen tullut viikonlopuksi kaupunkiin ja toista viikkoa asuttamaton kämppäni suorastaan hylkii minua ja kaikkea ihmiselämää. Tunnusta vältelleeni sitä. Kaikilla mahdollisilla pinnoilla on sentin kerros voikukansiemenhöttöä, joka on avonaisesta ikkunasta päässyt sisään valtaamaan kotini. Joukossa kirmailee agressiivisen oloisia ampiaisi ja muita öttiäisiä, joiden kanssa en välittäisi juuri nyt tehdä sen lähempää tuttavuutta. Syön iltapalaksi suklaajätskiä, sitä samaa, jota aion syödä aamupalaksikin mustan kahvin kyytipoikana. Jääkaapissa on ällöttävän hajun lisäksi vain kuivunutta hummusta.

En tiedä johtuuko se yksin asumisesta, vai mistä, mutta kotiin tuleminen herättää minussa outoa haikeutta ja kummaa levottomuutta. Kotona olen kahlittuna omiin ympyrää kiertäviin ajatuksiin ja siihen tunteeseen, että maailma on tuolla jossain, mutta minä en ole osa sitä. Kotona minulle tulee helposti mieleen kurjia ja ahdistavia ajatuksia, jotka vievät ilon kaikesta tekemisestä, elämisestä. Ja eikö juuri kodin pitäisi olla se paikka, jossa voi rentoutua, rauhoittua ja huokaista helpotuksesta?

Kadehdin koiruutta, joka nukku tyytyväisen näköisenä kaivautuneena voikukkahöttöiseen pesäänsä. Se on niin onnellinen siitä, että ollaan taas kotona, eikä sillä ole aavistustakaan siitä, että huomenna taas lähdetään.