Asenneongelma huume- ja päihderiippuvaisten hoidossa

Vuodesta toiseen luemme lehdistä, kuinka huumeriippuvaisten on hankalaa päästä hoitoon. Jonot ovat epäinhimillisen pitkät, hoitopaikkoja on kerta kaikkiaan liian vähän, eikä niiden tarve ole laskussa. Tällä hetkellä Helsingissä ei toetudu edes puolen vuoden hoitotakuu. Ongelmana on myös se, että jokaista hoitoon pyrkivää arvioidaan pitkään ja hartaasti: "voisiko hän todella hyötyä tästä hoidosta ja onko hän aivan varmasti valmis luopumaan käytöstään?"

Huume- ja päihderiippuvaisten hoitoon pääsyn kynnystä pitää madaltaa. Näin ei kuitenkaan ilmeisesti olla valmiita tekemään, vaikka hoitamatta jättäminen tulee yhteiskunnalle vielä kalliimmaksi kuin hoitaminen. Syynä on epäilyt hoidon toimivuudesta ja moraalinen paniikki siitä, kuinka paljon voi satsata itse aiheutettujen ongelmien hoitoon. Siis asenneongelma.

Hoidon toimivuus on todistettu tutkimuksilla, huume- ja päihdekuntoutujat todella pääsevät takaisin kiinni arkeen. En ymmärrä, miksi tämä arki halutaan heiltä evätä. Huono-osaisuudella on muutenkin taipumus kasautua. Tämä tarkoittaa sitä, että juuri huono-osaisimmat ovat niitä jotka ajautuvat juopoiksi tai narkkareiksi. Riippuvuuden synnyn taustalla on yleensä kasa muita ongelmia, jotka yhteiskunta on jättänyt huomiotta: seksuaalista ja henkistä väkivaltaa, syrjäytymistä ja niin edelleen. On käsittämätöntä, että joidenkin mielestä huono-osaisuudesta pitäisi rangaista ja hoidon tave voidaan kuitata "isepähän aloitit dokaamaan/narkkaamaan" -retoriikalla.